Blogitaukoa pukkaa

Niin kuin otsikossakin lukee, niin blogitaukoa tosiaan kohta pukkaa. Te, rakkaat lukijani, kysytte että miksi? No, vastaus on niinkin yksinkertainen, että mies tarvitsee hiukan blogilomaa. Se on vähän kuin muissakin asioissa, työssä ja harrastuksissa esimerkiksi, että sitä kaipaa hieman vaihtelua. Ja kun tämä blogi on tässä kulkenut elämäni ja arkeni seurana, niin siitä on tullut vähän sellainen tapa ja rasitekin.

Eli pyrkimykseni on, että pienen blogitauon – ehkäpä noin kuukauden mittaisen, ehkäpä vähän pidemmän – jälkeen olisin taas intoa puhkuen kirjoittamassa jatkoa. Eli en ole lopettamassa kirjoittelua kokonaan, älkää siis huoliko fanini. Arvostan fanejani ja seuraajiani, joten en pidä tätä taukoa kiusallani. Haluan vain pitää riman tarpeeksi korkealla, jotta jaksatte lukea raapustuksiani vastaisuudessakin!

Olen myös joskus hiljaisina iltahetkinä miettinyt, pitäisikö minun laajentaa nettituotantoani myös vlogien eli videoblogien puolelle? Minustahan voisi tulla pienimuotoinen Youtube-stara, mitä mieltä olette? Ehkä ei sentään, taitaa tämä kirjoittaminen olla minulle sopivampi juttu. Mutta pidemmittä puheitta, hauskaa syksyn jatkoa ja tavataan taas joskus hiukan myöhemmin!

Gerbiilit tykkää silputa!

Johan hauskasta jutusta kuulin. Suomessa on järjestetty gerbiileille silppuamiskisa. Ne siis silppuavat tyhjiä vessapaperirullia ja nopein voittaa! Koska ne elävät luonnossa tunneleissa ja ”tykkäävät mennä läpi ja mennessä silputa”. Heh heh, minua naurattaa. Hauskoja vekkuleita nuo gerbiilit. Vuoden silppuri -palkinnon saa sitten eniten osakilpailuja voittaut.

Musta ritari eli Black Knight on ollut viime vuonna kovin silppuri. No johan sen jo nimestä tiesi, että tässä on kova luu muille gerbiileille peitota. Harmi, ettei aikoja ollut tilastoitu nähtäväksi… Sitten on vielä tällainen stereokategoria, eli kahden hengen tiimissä jyrsitään samaa rullaa kahdesta suunnasta. Kovimmat ovat olleet tässä tällaiset Tupsu ja Laikku -nimiset veijarit, jotka ovat härkäparina painaneet nopeiten menemään.

Olisipa se hienoa päästä joskus katsomaan gerbiilien silppuamiskisaa. Helsingissähän näitä kai järjestetään, että jos siellä asutte niin käykää katsomassa. Minähän itse asun täällä korvessa, kun halusin tällaiseen torppaan asettua. Omapahan oli valintani tietysti… Mutta niistä gerbiileistä vielä:
Järjestetäänköhän näissä kansainvälisiä kisoja? Sinivalkoinen nuttu päälle ja eikun silppuamaan! Heh!

Varokaa marjoja

Minäpä ostelin kaupasta pakastelootasta tuollaisia marjasekoituksia, kun ajattelin että saan kotimaista hyvää marjaa kivassa pikku paketissa, jotta voin tehdä vaikka semmoisen kylmän juoman, sellaisen smoothien kun ne kerran niitä mainostavat televisiota myöden. No, ostinpa pussin, mutta siinä lukee että marjat pitää kuumentaa ennen käyttöä. Kuumentaa jäiset marjat? No jo on, sanon minä…

En minä mitään kiisseliä halua vaan raikkaita jäisiä marjoja, jotka tekevät oikein kivan hileisen smoothien joka on parhaimmillaan kuin jätskiä elikäs jädeä elikäs jäätelöä. Tutkiskelin tätä syytä tähän sitten netistä ja löytyikin tietoa, että nimenomaan ulkomaiset marjat (koska hittolainen sentään myivätkin minulle sekoituksen, josta osa tulee Puolasta saakka!) voivat pitää sisällään pöpöjä siihen malliin, että marjoista voi tulla erittäin ikävä norovirus. Ja tämä norovirushan kestää monta päivää ja siitä menee siis maha aivan sekaisin ja oksenteluakin luvassa…

Eli tästä lähtien siis vain kotimaista marjaa, eli pitää olla tarkkana ostoksissaan. En tiedä mitä noista puolalaisista norovirusmarjoista sitten tekisi kun en mitään jälkiruokia tai kiisseleitä osaa tehdä. Enkä rupea opettelemaankaan…

Vapaat ei maistukaan

Tässä on nyt viikon päivät oltu pois minkäänmoisista töistä ja kyllä raskaaksi on käynyt! Netin selailua, telkkarisarjoja, parit elokuvat, juoksulenkkejä ja jalkapalloa, hiukan kaupungilla ostoksilla käyntiä ja sen sellaista. Kauheasti täällä torpassa ei nyt mitään korjaustöitäkään ole, joihin yleensä menee kovasti aikaa. Johan tässä siis laiskistuu ja pulskistuu kun ei mitään tee!

Mutta tämä ei voi kauaa jatkua, jotain aktiviteettia täytyy tämän hipin elämään saada. Jos ei työtä, niin sitten jotain muuta. Tuo taideprojekti vähän niin kuin tyhjensi pussit, että nyt ei ole enää niin kauhea kiirus maalaushommiinkaan, että sen takia on vähän vaikeaa. Mutta kyllä ihminen tuntee itsensä tarpeettomaksi vätykseksi, jos se ei mitään tee.

En ymmärrä niitä sellaisia cityihmisiä, jotka nostavat työttömyysrahaa ja sosiaalitoimiston rahaa ja pelailevat vain jotakin konsolipelejä, pleikkareita ja äkspokseja. Minä en sellaisia harrasta. Oikeastaan tämä on ihan selkeä valinta minun puolestani, että minä en mitään pelejä rupea pelailemaan, sillä millaista olisikaan jos tuollaisiin peleihin jäisi koukkuun. Siinä menisi elämä ohi suun.

Halpoja matkoja

halpislentoTuli tuossa seurailtua millaisia lentotarjouksia on netissä, vaikka en mikään aktiivinen himomatkustaja ole koskaan ollutkaan. Mutta onhan se hauska välillä haaveilla. Ja oikeastaan sitä voisi siirtyä joskus jopa ajatuksista tekoihin, sillä niin halvalla siellä joitain matkoja oli! Esimerkiksi Turusta pääsisi (en edes tiennyt että turussa on lentokenttä!) Gdanskiin jollain halpalentoyhtiöllä 20 eurolla laaki! Se on halpaa, kun helsinkiinkin maksaa enemmän, hah hah.

Mitäs mieltä olette, pitäisikö sitä lähteä katsastamaan Puolan rannikkoa. Siellähän ei ole tullut käytyä, vaikka Krakovassa on tullutkin 90-luvulla käytyä, auschwitzit mukaan lukien. Sekin oli aika turistikokemus tuo auschwitzsin keskitysleiri. Mutta mitäs tuolla Gdanskissa elikäs Danzigissa olisi? Sehän on ollut saksalainen kaupunki aikoinaan, sen enempää en tiedä. Sitten oli sellainen rokkibändikin kuin Danzig, mistähän se sai nimensä, kun oli kuitenkin amerikkalanen bändi.

No juu, en minä tiedä raaskiiko tässä mitään lippuja ostaa kun paikan päällä sitten kuitenkin menisi säästöt kaikkinensa, vaikka Puola kai halpa maa onkin. Kaikenmoista järjestelyä sitä sitten joutuisi tekemään…Saa nähdä jaksanko vaivautua. Ehkä tarjoukset ehtii mennä sivu suun sillä välin. Olen tällainen hidas luonteeltani.

Kaffe maistuu

taukoviihdeTuli hankittua tuollainen pressopannu. Mikä ihmeen pannu, minä kysyn! Sehän on oikeasti kannu, pressokannu, mutta kaikkialla lukee, että pannu. Mutta ei siinä pannua ole, vaan se on vain kannu, johon kaadetaan purut ja vesi. Ja sitten painetaan tuollainen männän tapainen vehje alas, joka työntää purut pohjalle ja jäljelle jäävä on sitten sitä kaffetta.

En minä oikein ymmärrä, miksi näitä hehkutetaan, kun melkein pelkkä veteen sekoitettava Nescafen murukahvikin on parempaa. Tietysti siis kahvilaadusta on kiinni, mutta minä olen tätä nyt jo monella laadulla kokeillut ja aina on tulos vähän niin ja näin. Ja missään ei ole kunnon opasta, jotta saisi vähän tietoa että minkämoista ja millä tavalla sitä kaffetta pitäisi tällä kannulla, anteeksi PANNULLA, pitäisi tehdä.

Jos olisin rahamiehiä niin varmaan ostaisin sellasen helkutanmoisen espressokoneen, josta nappia painamalla saa lirutettua kunnon italialaistyyppistä myrkkyä. Sellaista kunnon tummaa kahvia, mitä täällä Suomessa oudoksutaan. Minähän en mitään Juhla Mokkaa enää jaksa juoda. Mutta en oikein tiedä mitä tuolla pressokannulla sitten pitäisi tehdä.

Elämä epärytmissä

crimsonTykkään kun musiikki on oudossa rytmissä, olenhan vanhoja progemiehiä. Mutta kun elämä menee outoon ryhmiin, siinä ei ole kiva keikkua mukana. Nimittäin nyt on taas sellainen tilanne, että sitä tietää vain muutaman päivän ja hyvässä lykyssä viikon eteenpäin tulevista työvuoroistaan. Siis työvuoroista ja sitä kautta koko elämästään, koska niiden ympärillehän arki on rakennettava. Ellei sitten lusmuile kotona, niin kuin nykyään tuntuu maan tapa joissain piireissä olevan.

Eilen oli yövuoroa, ensin yksi yö ja sitten toinen, ne menivät armottomalla kofeiinikuurilla, mutta sitten iski väsymys ja tuli viidentoista tunnin unet. Niiden jälkeen sitten yritettiin päästä normaalirytmiin ja taas nukkumaan. Sitten tulikin jo puhelinsoitto, että huomenna olisi aamuvuoroa. Ja sen jälkeen vielä toinen päivä. Tässä sitä sitten ollaan, ei tiedä onko päivä vai yö, pitäisi yrittää rentoutua ja keskittyä omiin juttuihinsa, mutta aamuinen työvuoro kummittelee jo pääkopassa.

Aikaisin pitää mennä maate, se on vissi juttu. Jos on kova työ pysyä yövuorossa hereillä, niin kyllä se on aamutuimaankin paha nousta, jos takana on neljän tunnen unet. Ei tule päivästä mitään siinä vaiheessa.

Mitä kaiken jälkeen?

shampaKysymys kuuluu, mitä tulee nyt, kun takana on iso taideprojekti, joka saatiin kunniakkaasti päätökseen. Ja kunniakkaasti juhlistettua myös, jos tällainen ilmaisu sallitaan. Kaikki kritiikki ei tosin ollut kunniakasta, mutta tärkeintähän on oman arvonsa tiedostaminen itse. Vaikka tiukkaa se heikkona hetkenä tekeekin.

Nyt siis vain mietin, mikä olisi seuraava siirtoni. Jatkanko töitä sittenkin, vai panostanko taideprojekteihini. Vai mitä. Uutta näyttelyä en kuitenkaan ihan heti voi koota. Ja kun miettii sitä työn ja energian määrää, joka näihinkin installaatioihin ja maalauksiin meni, niin en kyllä ihan aivan heti moiseen aio ehkä ruvetakaan.

Taide kokopäivätoimisena työnä tuntuu ajatuksena niin vieraalta. Taide vaatii arkisen aherruksen vastapainokseen, jotta se pysyy mielekkäänä. Kun on pannut säilykettä purkkiin kahdeksan tuntia, sen jälkeen tekee mieli ottaa nokoset ja herätä sitten virkeänä väsäilemään jotakin, millä on oikeasti merkitystä. Niin kuin kuvataide. Minun kuvataiteeni. Mutta en aio pakottaa inspiraatiota, vaan ottaa homman relasti, eli pikku hiljaa piirrellä ja maalailla sen mitä tulee. Hiljaksiin hyvä tulee, ja katsotaan sitten tässä taas vaikka keväämmällä, josko olisi kertynyt jotakin näyttämisen arvoista.

Kriitikot ovat epäonnistuneita taiteilijoita

Kyllä se mies puhui totta, joka joskus lausui terävästi, että ”kriitikot ovat epäonnistuneita taiteilijoita”. Myös Hitler oli epäonnistunut taiteilija. Ehkä hänestä olisi tullut mainio kriitikko. Mitä todennäköisimmin. Niin paljon samankaltaisuutta hänessä löydän nimittäin siihen henkilöön, joka arvosteli taidenäyttelymme paikallislehteen. Jätettäköön tämän ”kriitikon” nimi nyt häveliäisyyssyistä mainitsematta. Löytää ken tahtoo.

”Deranged Visions of Me” eli minun osani paikallisen kirjaston taideosaston näyttelystä oli tämän kriitikon mielestä ”säälittävää pyristelyä”, eikä oikeaa taidetta. Teokseni perustuvat ”pelkkään vanhan kierrätykseen” ja ”huonoon viimeistelyyn”. Voitteko kuvitella, että joku paikallislehden pehtoori kirjoittaa näin tylysti minusta, joka on viettänyt satoja tunteja näiden teosten parissa ja vuodattanut niihin sydänverensä?

Mitä tämä kriitikko on itse saanut aikaan? Kirjoittelee kehnoja arvostelujaan lehteen, jota ei kukaan edes lue. Millä oikeudella hän arvostelee kuvataidettani ja installaatioitani? Olen lahjakas taiteilija, mutta väärinymmärretty! Olen niin harmistunut, että taidan viettää loppupäivän surffaillen netissä ja pelailemalla vähän nettikasinoa. Nyt ei huvita oikein mikään muu.

Avajaiskarkeloissa

Tänään on heikko happi, erittäin heikko happi, sillä eilen oli hienot näyttelyn avajaiset ja niiden jälkeen epäviralliset ja ratkiriemukkaat juhlajatkot, joissa viini virtasi ja naiset tanssivat. Avajaisissa oli oikein miellyttävä tunnelma, porukkaa oli jonkin verran, oikeastaan yllättävänkin paljon. Shamppanjapullot korkattiin jo heti aamupäivällä, ja iltaahan jatkettiin sitten baarikierroksella ja lopulta yökerhossa.

Me taiteilijat mittelimme juodun viinan määrässä, ja voin sanoa, että vaikka tauluni olisivatkin kehnompia kuin muiden, niin tässä kisassa en jäänyt kenellekään kakkoseksi. Vaikka päihdyimme jo hyvissä ajoin iltaa, kukaan ei menettänyt tolkkuaan, joten saatoimme jatkaa taideteoreettisia ja filosofisia pohdintojamme näyttelyymme liittyen kokonaisen illan ajan. Päädyimme kenties eriäviin mielipiteisiin ja johtopäätöksiin, mutta olimme kuitenkin kaikki sulassa sovussa niin kuin sanotaan.

Avajaiset olivat siis pienimuotoinen menestys, ja niistä jäi oikein hyvä fiilis. Niin hyvä, että tänään olenkin voinut sitten vaihtelun vuoksi pahoin. Mutta onneksi vain fyysisesti. Morkkista ei ole. Nyt vain katsotaan, löytävätkö ihmiset taiteemme äärelle. Toivottavasti myös kriitikot tykästyvät teoksiini, jotka olen sydänverelläni kankaalle piirtänyt.