Kriitikot ovat epäonnistuneita taiteilijoita

Kyllä se mies puhui totta, joka joskus lausui terävästi, että ”kriitikot ovat epäonnistuneita taiteilijoita”. Myös Hitler oli epäonnistunut taiteilija. Ehkä hänestä olisi tullut mainio kriitikko. Mitä todennäköisimmin. Niin paljon samankaltaisuutta hänessä löydän nimittäin siihen henkilöön, joka arvosteli taidenäyttelymme paikallislehteen. Jätettäköön tämän ”kriitikon” nimi nyt häveliäisyyssyistä mainitsematta. Löytää ken tahtoo.

”Deranged Visions of Me” eli minun osani paikallisen kirjaston taideosaston näyttelystä oli tämän kriitikon mielestä ”säälittävää pyristelyä”, eikä oikeaa taidetta. Teokseni perustuvat ”pelkkään vanhan kierrätykseen” ja ”huonoon viimeistelyyn”. Voitteko kuvitella, että joku paikallislehden pehtoori kirjoittaa näin tylysti minusta, joka on viettänyt satoja tunteja näiden teosten parissa ja vuodattanut niihin sydänverensä?

Mitä tämä kriitikko on itse saanut aikaan? Kirjoittelee kehnoja arvostelujaan lehteen, jota ei kukaan edes lue. Millä oikeudella hän arvostelee kuvataidettani ja installaatioitani? Olen lahjakas taiteilija, mutta väärinymmärretty! Olen niin harmistunut, että taidan viettää loppupäivän surffaillen netissä ja pelailemalla vähän nettikasinoa. Nyt ei huvita oikein mikään muu.

Avajaiskarkeloissa

Tänään on heikko happi, erittäin heikko happi, sillä eilen oli hienot näyttelyn avajaiset ja niiden jälkeen epäviralliset ja ratkiriemukkaat juhlajatkot, joissa viini virtasi ja naiset tanssivat. Avajaisissa oli oikein miellyttävä tunnelma, porukkaa oli jonkin verran, oikeastaan yllättävänkin paljon. Shamppanjapullot korkattiin jo heti aamupäivällä, ja iltaahan jatkettiin sitten baarikierroksella ja lopulta yökerhossa.

Me taiteilijat mittelimme juodun viinan määrässä, ja voin sanoa, että vaikka tauluni olisivatkin kehnompia kuin muiden, niin tässä kisassa en jäänyt kenellekään kakkoseksi. Vaikka päihdyimme jo hyvissä ajoin iltaa, kukaan ei menettänyt tolkkuaan, joten saatoimme jatkaa taideteoreettisia ja filosofisia pohdintojamme näyttelyymme liittyen kokonaisen illan ajan. Päädyimme kenties eriäviin mielipiteisiin ja johtopäätöksiin, mutta olimme kuitenkin kaikki sulassa sovussa niin kuin sanotaan.

Avajaiset olivat siis pienimuotoinen menestys, ja niistä jäi oikein hyvä fiilis. Niin hyvä, että tänään olenkin voinut sitten vaihtelun vuoksi pahoin. Mutta onneksi vain fyysisesti. Morkkista ei ole. Nyt vain katsotaan, löytävätkö ihmiset taiteemme äärelle. Toivottavasti myös kriitikot tykästyvät teoksiini, jotka olen sydänverelläni kankaalle piirtänyt.

Taidetta kansalle

pinkMaalaukseni ovat nyt valmistuneet hyvin pitkälle ja ensimmäiset on jo kuljetettu Toyota Hiacen peräosassa kirjaston näyttelytilaan. Juuri pääsin arvostelemasta, kuinka kirjastoihin ei kuulu muu toiminta kuin kirjojen lukeminen, mutta kyllä näyttelyt ovat poikkeus. Niitä kun voi tutkia hiljaksiin ilman sen kummempaa meteliä ja häiriötä. Sitä paitsi näyttelytila on oma tilansa, eikä missään sanomalehtisalin läheisyydessä esimerkiksi.

Kokoelmani nimeksi on tulossa ”Deranged Visions of Me” ja se koostuu noin viidestätoista metri kertaa metri -koon öljyväriteoksesta. Osassa on installaation piirteitä, mutta niistä voin kertoa sitten myöhemmin. Joka tapauksessa maalausten tekeminen on nyt loppusuoralla ja olo on aika helpottunut ja jännittynyt samaan aikaan.

Nyt vain siis Pink Floyd korvalappustereoihin c-kasetilta soimaan ja maalaamaan viimeiset siveltimenvedot tähän taideteosteni sarjaan. Olen ylpeä. Olen taiteilija. Ainakin tämän näyttelyn ajan. Sen jälkeen en sitten tiedäkään mitä tehdä. Mennäkö töihin, vai jäädäkö torppaan taiteilemaan. Talvi tulee ja pakkaset myös. Jotain on keksittävä. Antakaa vinkkejä, haluaisin tietää mitä tehdä elämälleni…

Kirjastoreissulla

kirjastoTäytyypä antaa kiitosta suomalaiselle kirjastolaitokselle. Köyhä kiittää. Jäisi nimittäin kirjat lukematta tyystin, jos olisi omista rahoista kiinni. Mutta kirjastossa kyllä tulee käytyä silloin kun ehtii ja siellä on muutenkin mukavaa istuskella ja vähän lukea vaikka päivän lehtiä. Ei ole moniakaan paikkoja enää, joihin voisi vain mennä. Kahviloissakin odottavat sitä, että ostetaan se kaffe ja pulla ja jos lehteäkin haluaa lukea, niin siinä niitä on iltasanomia myynnissä.

Yksi asia minua vähän häiritsee tässä nykymenossa, ja se on se, että kirjastoista on tullut yhä enemmän sellaisia joka asian paikkoja. Että kirjastoissa on kaikenlaista meteliä herättävää toimintaa ja työpajaa. Ei semmoinen kuulu kirjastoon. Kirjastossa ollaan hiljaa ja luetaan rauhassa. Eikä siellä syödä eväitä ja kaadella kokakolaa pitkin pöytiä, niin kuin nuoriso tuppaa tekemään. Ja sitten on näitä ulkomaalaisia, jotka tulevat tietokoneita käyttämään ja puhuvat puheluita luurit päässä jonnekin kaukomaille, eivätkä anna toisille rauhaa. Suomalaiset bonuksena tekee nykyään ihan samaa.

No, onneksi asun sen verran pitkällä täällä metikössä, että saan sitten olla kotona viimein kunnolla rauhassa. Ja löytyyhän sitä aina kirjastostakin aina sopiva soppi tällaiselle erakolle kun vähän etsii. Tai laittaa korvatulpat.

Kivikautinen patsas

patasasLehdessä luki, että Vantaalta löytyi arvokas kivikautinen patsas, jolla pitäisi olla ikää yli 5000 vuotta. Aikamoista. Mutta kun minä näin kuvan siitä kökkörästä, niin tuli vähän mieleen, että oliko tuo nyt mikään patsas ylipäätään. Ja mistäs sen iänkin yhtäkkiä saisivat selville. Sehän voi olla vaikka 80-luvulta. Joku takatukkainen MacGyver-fani sen on sinne kuitenkin viskonut.

No kai se pitää uskoa, kun ammattimiehet sanovat, että patsas se on ja 5500 vuotta vanha. Tämä oli minusta erittäin mielenkiintoinen yksityiskohta, että siinä näkyy tekijänsä sormenjälkikin. Se kuulostaa jo uskomattomalta. Ihmistä sen kai pitäisi esittää, tuommoinen möhkylä se minusta se vain on. Kyllä tuo voisi nenä tietysti olla, mutta ei se silti ihan naamalta näytä. Ehkä siitä oon osa hajonnut tai jotain. Miten ne tutkijat senkin saa selville, mitä siitä puuttuu ja sitä rataa?

Savi-idoliksi sitä nimittivät. Että se on varmaan jonkin shamaanin tekemä. Minua kiinnostavat kyllä nämä suomalaiset shamaanit, tietääkö niistä joku jotain. Miksi minulle ei ole koulussa kerrottu shamaneeista?

 

Oikeat ja väärät valinnat

kysyOliko sittenkään oikea veto muuttaa tänne torppaani? Olisiko kaupungissa sittenkin asiat paremmin. Mitä mieltä olen silloin, kun pakkanen koputtaa ikkunaan ja lumihan itsekseen kolaudu… Minähän jään tänne torppaani ihan saarroksiin, jos en joka päivä pidä huolta ympäristöstä ja siitä, että tiet on sulana. No, ennenaikaisia ajatuksia tietysti, kun eletään vielä elokuuta, mutta kyllä se niin menee vuodesta toiseen, että yhtäkkiä onkin syyssateet ja sitten onkin vuorossa kuusi kuukautta pirteitä pakkasia.

Sitä ehtii täällä torpassa vapaapäivinä muutenkin miettiä elämää. Olen nyt yrittänyt panostaa tähän maalausharrastukseenkin, mutta nyt tuntuu vähän siltäkin, että olen ihan lahjaton vätys. En minä mitään maalata osaa. Mitä minä oikein tällä elämälläni teen, kun välillä kaikki on tällaista. No, onneksi netti toimii torpassakin, niin voi vähän surffailla, pelailla ja unohtaa elämän realiteetit.

Sitten siinä päivä kuluukin, kun katselee videoita leikkivistä kissoista ja muuta turhanpäiväistä. Ja nytkin painaa taas semmoinen fakta, että yövuoro alkaa muutaman tunnin päästä. Pienet nokoset pitäisi siis yrittää ottaa, sitten suihkuun ja töihin. Ehkä huomenna on parempi päivä.

Tyhjänpanttina töissä

rahaaOlipas omituinen työpäivä tuossa yksi päivä. Kahdeksaksi tunniksi menin säilyketehtaalle, mutta töitä oli loppujen lopuksi korkeintaan tunti. Loppuaika sitten odoteltiin, että huoltomekaanikot saisivat kojeet taas toimimaan. Välillä kokeiltiin ja viisi minuuttia toimi. Sitten taas istumista ja odottamista. Koko ajan varuillaan, eikä voi rentoutua, sillä käsky voi käydä koska vain taas sorvin ääreen.

No, täytyy olla tyytyväinen, että palkka kulki. Ja ehtihän siinä sitten tuumailla omia juttujaan. Maalaustaidettaan ja ideoita uusiin juttuihin. Täytyy kyllä sanoa, että kurkkuja ja punajuuria en enää ala maalailemaan, niitä on nyt tarpeeksi tullut katseltua. Voisi melkeinpä lopettaa nämä hommat tykkänään, mutta kun ahneus on itsessä lopulta niin tiukassa, että ne ylimääräiset eurot painavat vaakakupissa yllättävän paljon…

Ilta on mennyt rauhallisissa merkeissä taas. Lamppu saatiin vaihdettua ja torppaan taas kunnon valot. Mutta kuinka kävikään! Maalaamisesta ei meinannut tulla mitään, joten laitoin valon pois ja kynttilän pöydälle. Siinä hämärässä alkoi sitten taas uusia mielikuvia ja piirrosaiheita tulvia kankaalle…

Siveltimenvetoja pimeydessä

kyntOtsikko ei ole mikään metafora, vaan ihan konkreettinen fakta. Nimittäin juuri tuota sitä ollaan puuhasteltu eilisilta ja yö putkeen. Aamulla koisimaan ja nyt ollaan taas valveilla, saa nähdä mitä ensi yönä. Kävi nimittäin niin, että torpasta valo lakkasi toimimasta. Kynttilää sitten vaan pöydälle palamaan, sillä iltamyöhään en mihinkään kylille tohtinut tietenkään lähteä. 

Kynttilän valossa sitten aloin maalata, kun tuli niin hieno sävy kankaalle. Värit pääsivät oikeuksiinsa niin hyvin, että oikein inspiroiduin ja sain valmiiksi kaksi uutta teosta seuraavaan näyttelyyni. Oli jo aikaki saada jotain valmiiksi, sillä niin monta päivää on mennyt muissa hommissa. Ja taas menin lupautumaan säilykkeitä pakkaamaan huomiseksi – enkö oppinutkaan sanomaan ei? Ei, ei, ei…

Huomaan, että eletty elämä siirtyy maalauskankailleni, sillä eilisissä teoksissani on kurkkuja ja punajuuria. Mutta ei mitä tahansa kurkkuja ja punajuuria vaan eräänlaisia surrealistisia ja kenties kosmisiakin kurkkuja ja punajuuria. Taulujeni katsojille minulle on vain yksi neuvo: tällaista on taide, älkää yrittäkö selittää, kokekaa vain!

www.vjfinland.fi

Tervehdytään pikku hiljaa

kuumemittariMinulle on huomiseksi laitettu työvuoro taas, joten niin sitä viikon sairastelun jälkeen palataan sorvin ääreen. Jonkinmoinen nuhahan tästä on jäänyt päälle, mutta olen ehkä sellaista nuhaista sorttia, aamuisin on nenä tukossa aika useinkin, mutta sitten päivät menevät kevyemmin.

Kaipa sitä nyt yhden kahdeksan tunnin vuoron jaksaa, kun en heti perään ota seuraavaa. Nimenomaan ”ota”, sillä pitää opetella nyt kieltäytymään myöskin. Jos käy niin, että sitten vuoroja ei enää tule ollenkaan, niin olkoon niin. Sitten keskitytään taiteeseen ja torpan hommiin. Nytkin hieman vesiputket reistailee, täytynee niille varata ylihuomisesta kunnon duunipäivä, jotta saadaan veden valuminen kuriin.

Takaraivossa kolkuttelee tietysti tuo taidenäyttely, johon tuli silloin suurin piirtein kuukausi sitten lupauduttua. Nythän töiden ja sairastelun takia on tullut pientä taukoa tähän luomistyöhön, mutta mututuntumani on, että tauko on tehnyt vain hyvää taiteelliselle inspiraatiolla. Sormia oikein syyhyä, niin kuin sanotaan. Viikonloppuna voisi olla taas aikaa tarttua pensseliin ja sukeltaa taiteen syövereihin. Ennustan, että syksy tuo mukanaan taiteeseeni keltaisen kauden.

Ansaitulla saikulla

sickmanDuunipaikan kuuma ilma ja lämpöä hohkaavat liemikattilat ja niiden aiheuttama jatkova hikoilu iskivät sitten pahemman kerran tuossa viime viikolla. Täytyi työvuoron aikana pyytää työnjohtajalta kuumemittaria, kun alkoi olla niin tukala olo. No, mittari näytti ihan normilämpöä, joten taistelin sitten loppuun asti ajatellen, että ehkä vuotava nenä oli sittenkin heinänuhan syytä.

Nokka vuosi seuraavana aamuna siihen malliin ja sänkykin oli ihan märkä yöhikoilusta, joten ainoa johtopäätös oli, että kipeäksihän sitä ollaan tultu. Ajattelin, että aikainen lintu madon nappaa, ja menin sitten paikalliseen terveyskeskukseen heti aamulla. Sairaanhoitaja kirjoitti sitten saikkua seuraavaksi päiväksi, vaikka oireet aika lieviä tässä vaiheessa olivatkin.

Ylläri tuli sitten siinä vaiheessa, kun puhuin vuokratyöfirman pomon kanssa puhelimessa ja hän sanoi aluksi, ettei kannata käydä lääkärissä, kun ei sitä myönnetä jos on ollut vasta vähän aikaa töissä. Minähän ihan pillastuin. Sanoin heti, että minähän jo kävin hakemassa saikkua, niin pomo ottikin puheitaan vähän takaisin ja käski laittaa paperin tulemaan, ”niin katsotaan”. Näinkö sitä vuokratyöläistä pompotellaan?