Nauloja kirkon arkkuun

Olipas erikoinen ilmiö tuo, että ihmiset alkoivat kasapäin erota kirkosta heti kun tuo niin sanottu ”tasa-arvoinen avioliittolaki” saatiin eduskunnassa läpi. Laitoin lainausmerkkeihin, koska muitakin nimiä käytetään ja yhden valinta on ikään kuin poliittinen teko. Sama kuin kansalaissotaa kutsutaan muilla nimillä, punakapinaksikin jotkut nimittävät.

Mutta juu, itse asiahan ei minua millään tavalla kosketa eikä tosiaan edes kiinnosta, koska eihän ne samat ihmiset, jotka sitä asiaa kampanjoivat, itsekään välitä kirkosta sitten yhtään. Joten täysin omituinen koko keissi, jos minulta kysytään. Ensin alkoivat joka tapauksessa siis nämä lain vastustajat eroilla, mutta sittenhän se soppa alkoi kehittyä, kun alkoi tulla sellaisia ilmoituksia, että myös nämä lakia ajaneet aktivistit sun muut olivat alkaneet erota. Tämä juuri selittää tuon mitä aiemmin sanoin, että eiväthän he välittäneet kirkosta alunperinkään, joten miksi he edes ajoivat asiaa?

Kyllä Suomessa on kirkko nyt pahasti hukassa. Tapakristitytkin eroavat, ei enää jää paljon ketään jäljelle ja kirkolla ei ole oikein roolia muussa kuin häissä ja hautajaisissa. Itse olen kiinnostunut enemmän Hare Krishna -aatteesta, joten kirkon kohtalo ei minua henkilökohtaisesti kosketa.

Selvä päivä

Kun vietämme selvää päivää, silloin vasta ymmärrämme elämän nihkeyden. Nyt arjen pitäisi olla taas normaalia, mutta eihän se minulla, joka olen varsinainen elämäntapahippi, enkä töissäkään juuri käy, niinkään normaalia ole ikinä. Tai jos normaalia on elää ilman rutiineja virtojen vietävänä.

Ah, jotkut teistä sanovat, olisipa hienoa olla kuin ajopuu ja antaa elämän viedä. Ei kuulkaa, ei se niin mene. Nimittäin kun ei ole työtä, ei ole myöskään vapaa-aikaa. Oikeastaan minä ihan jo kaipaan töihin. Kaipaan aikaisia ärsyttäviä herätyksiä, kiireessä horittuja kahvikupposia. Ainaista väsymystä ja ketutusta työpaikalla, kaipaan sitä kaikkea. Ai miksikö? No siksi, että silloinhan vapaa-aika vasta nousee arvoonsa.

Kun pääsee töistä kotiin ja saa retkahtaa sohvalle tai alkaa puuhailemaan ihan omiaan sen lopun päivää, se se on sitä elämää. Tämä tietysti koskee vain niitä, joille työ on sitten se ainoa velvollisuus. En osaa samastua perheellisten ja parisuhteellisten elämään. Millaista on elämä sitten, kun joutuu miettimään muitakin kuin itseään. Kyllä tässä vastuuttomassa elämässäkin on puolensa.

Huurteisen ylistyslaulu

Kylläpä mieli virkistyi taas kun avasin oluen. Viime kerralla, nyt huomaan, olen nimittäin niin synkkiä ja syvällisiä kirjoitellut, että oksat pois. Mutta nyt, niin kuin sanoin, on korkki auki ja ihmiselämä näyttää taas vähän aikaa hiukan kelpoisammalta elon olomuodolta. Vaikka mieluiten toki olisin ehkä ameeba tai jokin loiskasvi.

Ja kaipa minä joidenkin mielestä jonkin sortin loiskasvi olenkin. Tosin itse käyttäisin mieluummin sellaista sienen metaforaa, eli minä elän vain symbioottisessa suhteessa ympäristööni. Imen voimaani kuolevasta materiasta. Vai mitä ne sienet tekevät, eivätkö ne jotain sellaista tee kun niitä rihmastojaan levittelevät?

Mutta nyt minä eksyn ihan vallan tästä päivän aiheesta, joka oli siis ”huurteisen ylistyslaulu”. Eli oluesta piti kirjoittamani, mutta nyt alkaa vahvasti näyttää siltä, että ei tästä taida nyt sellaista tulla ollenkaan. Piti kirjoittaa, kuinka hienoa tämä jumalten juoma on eri muodoissaan. Mutta jäi nyt tällä kertaa kirjoittamatta pidemmälti. Joten kiteytetäänpä asia sitten tällaiseksi filosofiseksi timantiksi: Oluesta ei kannata puhua, sitä pitää juoda!

Elämämme ankeudesta

Jaahas, blogin ääreen sitä taas muutaman päivän tauon jälkeen vaivauduttiin, mutta täytyypä tässä nyt ihan suoraan sanoa, että mitään asiaahan minulla ei ole. Se on tällaista tämä elämäntapahipin ja ex-duunarin elämä, että ei se aurinko paljon paistele risukasaan – varsinkaan näin marraskuisissa loskakeleissä kun ulkonakin on pimeää kuin hiilikellarissa jo neljän maissa.

Sitä yrittää motivoida itseään kaikenlaiseen tekemiseen, mutta ei minua tällä hetkellä huvita oikein mikään. Elämä on loppujen lopuksi aika turhaa. Sitä vain eletään, kun ei muutakaan ole, päivästä toiseen tätä samaa haaleaa puuroa me syömme. En minä tiedä huvittaisiko minua enää mikään maisemanvaihdoskaan, oman pääkoppansa sitä joutuisi kuitenkin kaikkialle mukaan ottamaan. Se on se elämämme suurin tragedia se.

Emme voi olla muita kuin oma surkea itsemme. Jos nimittäin olemme sattuneet syntymään surkimuksiksi. Olisihan se elämä erilaista, jos olisi syntynyt Hollywood-näyttelijäksi tai huippu-urheilijaksi tai renessanssineroksi. Minusta ei tullut mitään näistä, minusta tuli surkimus ja hylkiö, joka ei saa mitään aikaiseksi. Taidanpa lähteä tästä oluelle. Jospa huurteinen piristäisi synkkää mieltäni.

Suti viuhuu jälleen!

On se mukavaa, kun välillä saa tehtyä jotain uutta. Niin kuin nyt sain esimerkiksi vähän taas tuosta inspiraatiosta kiinni. Puhun nyt tästä maalaamisharrastuksesta siis. Tai onko tämä nyt enää edes harrastus, kun olen kuitenkin jo näyttelyssäkin ollut kuin ammattilainen konsanaan…

Joka tapauksessa muusat ovat siis olleet viime päivinä suosiolliset, sillä olen laatinut kankaille ja papereille värien sulosointuja ja viivojen harmoniaa, uusi materiaalini on selvästi Picasso-vaikutteista, ehkä hieman surrealismiin vivahtavaa idea- ja kuvamaailmaa. Kävin Turun reissullani katsomassa myös mitä Taidemuseo tarjoili, ja siellähän oli tällaisen islantilaisen Errón pienehkö näyttely, retrospektiivi siis. Vakiokokoelma suomalaisine taiteineen kuten Gallen-Kalleloineen oli vielä kiinni, se aukeaa aivan näinä päivinä, vai aukesikohan kenties jo?

Tämä Erró oli tällaisista pienistä lehtileikkeistä koonnut kollaasia ja sitten tehnyt niistä erittäin realistisia isokokoisia maalauksia, erittäin hienoja sellaisia. Niissä oli poptaiteen elementtejä ja sitten sellaista hyvää surrealismia. Siltä pohjalta sitten ajattelin itsekin lähteä liikkeelle, ja nyt uutta maalausta pukkaa melkein joka päivä! Tästä on hyvä jatkaa.

Ohjelmien töllöttely

Tulihan sitä katseltua sitä Sound Trackeria sieltä netin palveluista. Mutta nyt taisi tuossa joku päivä, vai oliko viikko sitten, mennä tuo katseluoikeus katki. Tai jotain sellaista. Eli siinä oli joku tietty päivämäärä, jonka ne ohjelmat olivat siellä katsottavissa, sielllä nettisivuilla siis.

Tuo on kyllä harmillista, kun ne voivat tuolla tavalla sitten kadota tuolta eetteristä nuo ohjelmat. Eikö ne voisi pysyä siellä ikuisesti, niin ihmisillä olisi parempi mieli? Ei kai sitten. No joka tapauskessa, sieltä tuli katsottua sitäkin sarjaa, ei tosin kaikkia jaksoja, koska en yksinkertaisesti ehtinyt. Kun huomasin siinä vasta liian myöhään, että enää niitä ei nähnytkään. Ei siinä ehtinyt viimeisenä päivänä useampaa jaksoa katsoa, eikä sitä sillä tavalla jaksakaan töllöttimen äärellä montaa tuntia putkeen olla. Eikä se ole terveellistäkään. ’

Sanotaanko, että sellainen tunti päivässä saa riittää, niin saa tehtyä kenties jotain muutakin elämässään. Moni tietysti kun käy palkkatöissä, niin sitten vain lösähtää sohvalle, eikä heitä voisi mikään muu asia sitten vähempää kiinnostaa, kunhan yrittävät rentoutua. Ymmärtäähän senkin. Onneksi itse en ole palkkatöissä, hah hah!

Peukalo keskellä kämmentä

Minä olen sellainen kaveri, että minulla on tuo peukalo ihan keskellä kämmentä, jos ymmärrätte tämän vertauskuvallisen ilmauksen. En siis osaa tehdä käsillä mitään kätevää ja hyödyllistä. Paitsi nyt maalata sun muuta hienoa, mutta sitä en laskekaan mitenkään hyödylliseksi, heh. Elikäs nyt puhun siitä, kun ajan tuollaista pyöränprutkua ja siitä meni tuossa vähän aikaa sitten tuo kumi puhki enkä minä saa millään aikaiseksi edes yrittää korjata sitä.

On minulla tuollainen paikkasetti kun sellaisen varta vasten hankin, mutta että pitäisi ottaa itselleen aikaa, että rupeaisin ensin irroittelemaan sitä ulkorengasta ja sitten etsimään reikää sieltä sisärenkaasta ja korjailemaan sitä…Hmm, ei vaan jotenkin jaksa, kun kuitenkin menee jotenkin vikaan. Jos pyörä on oikein vanha, niin kuin minulla, niin eikö sen voi sitten jo heittää mäkeen ja ostaa sitten uuden pyöräkauden alussa jonkun toisen samanlaisen prutkun?

Näin minä olen tehnyt siitä lähtien kun opin pyöräilemään vuonna 1989, huhtikuun kuudentena, silloin oli synkkä ja myrskyinen yö. No niin, ehkä tässä oli taas vähäksi aikaa tarpeeksi blogia. Katsellaan uudelleen taas ensi viikolla, hei hei.

Etiopian rytmit

No nyt meikä sai katsottua sitä Sami Jaffan Sound Trackeria tuolta netin kautta. Olihan se aika hyvää settiä, hyvin tehty sarja ja hyvän näköinen, varmaan siihen muutama eurokin uponnut, jos nyt tällain sanotaan. Hyvin leikattu ja äänitetty myös. Ja hyvin ideoitu, koska ei olla menty sen helpoimman kaavan mukaan.

Nyt tuossa yhdessäkin jaksossa oltiin Etiopiassa ja siinä tuli monenlaista tosi vierasta musiikkia ja aika outoakin esiintymistä nähtyä. Outoa nyt siis positiivisessa mielessä, tarkoitan siis erikoista. Ja sitten aika merkillinen loppu siinä oli, kun seurattiin ortodoksikristillistä jouluseremoniaa tai jotain sen tapaista, en nyt oikein edes tiedä onko noilla etiopialaisilla joku oma kirkkonsa vai mitä kun se näytti niin erikoiselta, ei sinänsä paljon luterilainen tai edes katolinen meininki tullut siitä häppeningistä mieleen.

Melkein tietämättä olisi voinut luulla joksikin muslimien kokoontumiseksi. Vaikka paljon rauhaisammalta tuo silti näytti. Ja sitten sitä musaa siinä kanssa tietysti tuli. Aika erikoisia soittimia myös näkyi. Aika mielenkiintoinen tuo Etiopia. Kyllä sitä niin vähän tämän maailman kansoista tietää!

Unirytmistä ja pimeydestä

Mikä se olisi se paras aika nukkua ja paras aika herätä? Tätä minä olen viime viikot miettinyt ankaralla tarkkuudella. Enkä ole päässyt puusta pitkälle. Unirytmin fiksailu on erityisen hankalaa juuri tähän aikaan vuodesta kun päivät vain lyhenee ja neljältä alkaa olla jo pimeää. Ja kylmää on kuin jääkaapissa. Hyvä ettei sentään niin kuin pakastimessa, mutta sekin aika tulee, uskokaa minua!

Eikä siihen kauan mene. Mutta tosiaan jos tänäänkin katsoi ikkunasta ulos, niin ei siellä kyllä aurinko pilkahtanut kertaakaan. Ja sitten kun kello on neljä niin hämärä valtaa tienoon ja kuudelta onkin niin sanotusti säkkipimeää. Hauska ilmaus tuo. Kukahan sitä on säkissä käynyt katsomassa, onko siellä pimeää, onko tuossa mitään järkeä? No, oli miten oli, pitäisi kai se unirytmi sitten aikaistaa niin, että ehtii vähän aurinkoakin nähdä. Sikäli kun sitä nyt muutenkaan näkyy…

Tällä hetkellä menee ikävä kyllä niin, että pääsen ylös kömpimään sängystä vasta joskus ennen kahtatoista. Ja yöllä menee taas pidempään. Eli sitä ehtii aamulla nähdä sitä arskaa sen nelisen tuntia päivästä, vaikka eletään vasta marraskuuta!

Hommat väsyttää

En minä nyt sitten aloittanutkaan katsomaan vielä sitä Sound Trackeria vaikka piti. Saa nähdä jos vaikka tänään tai huomenna sitten alkaisi. Kyllähän se varmaan hyvä sarja on. Mutta kun en ole oikein ehtinyt katsella töllötintä tai paljon muutakaan, kun elämä nyt välillä on tällaista vähän hektistä.

Tai joskus, niin kuin nyt, on vain vähän sillä tavalla, että sitä on niin väsynyt, että mistään ei tule mitään. Koetan välillä keskittyä juttuihini ja sitten taas tulee jotain muuta tekemistä, siivoamista ja sen sellaista arkista. Alkaa mahaa kurnia, niin silloin kokataan vähän. Ja välillä täytyy pakosti käydä vähän ulkona haukkamaassa raitista ilmaa, ettei ihan muutu mökkihöperöksi. Mutta sitten kun yrittää palata johonkin hyödylliseen hommaan, niin ei sitä kauaa jaksa. Alkaa haukotuttaa ja väsyttää ihan tosissaan.

Mikä siinä onkin, että kaikkeen toissijaiseen kyllä riittää energiaa, eikä ala väsyttämään sitten millään? Se on omituista kuinka sitä oma kroppa ja pääkoppa toimivat. Ikään kuin kaikki menee väärin päin. Mutta tällaisia nämä ovat minun, elämäntapahipin ja ex-duunarin ongelmat…